Gaia blog

Mining companies need to stand criticism (in Finnish)

19.03.2012

Suomalainen kaivostoiminta elää nousukautta. Suomessa toimii yksitoista kaivosta, ja suunnitteilla on useita kymmeniä uusia. Samalla paikalliset kiistat haitoista ovat nousseet esille. Iso kysymys on, ymmärrämmekö, mitä tapahtuu, kun globaali kaivostoiminta saapuu maahan.

Suomessa kaivosteollisuus on pyydellyt työrauhaa muun muassa Talvivaaran ongelmien ratkaisemiseksi. Tämä ei ole nykymaailmassa enää relevantti vaihtoehto. Teollisuuden ympäristö- ja yhteiskuntavastuun yksi keskeinen lähtökohta on, että siihen kuuluvia asioita, varsinkaan ongelmia, ei hoideta pelkästään omassa piirissä. Yritys ei voi – eikä sen pidä – saada työrauhaa muulta yhteiskunnalta.

Kaivosalan kansainvälisessä keskustelussa puhutaan paljon siitä, että kaivostoiminnan täytyy saada ympäristölupien lisäksi myös yhteiskunnallinen hyväksyntä. On opeteltava käsittelemään ongelmia yhdessä esimerkiksi paikallisten asukkaiden ja toimijoiden, median ja ympäristöjärjestöjen kanssa.

Lähtökohta on, että kaivosyhtiöt tekevät kokonaisvaltaisesta yhteiskunta- ja ympäristövastuusta keskeisen osan toimintaansa. Pelkkä insinööritaito ei siis enää riitä: tarvitaan sosiologeja, biologeja, pedagogeja ja viestintäihmisiä.

Kun kaivos tulee paikkakunnalle, se muuttaa koko paikallisyhteiskunnan. Osaamisen sekä kaivos- että viranomaispuolella pitää olla sen mukaista. Sotkamossa sijaitseva Talvivaaran kaivos on esimerkki siitä, kuinka hyvin positiiviset odotukset voivat muuttua nopeasti vakaviksi ympäristökiistoiksi.

Vaikka Talvivaara on tekniikaltaan, laajuudeltaan ja uraanin talteenotoltaan poikkeustapaus, julkisessa keskustelussa se edustaa Suomen uutta kaivosalaa. Maassamme toimivat kaivosyhtiöt eivät varmasti ole pelkästään iloisia tästä julkisuuskuvasta.

Suomessa julkaistiin syksyllä 2010 mineraalistrategia, joka on alan kansallinen teollisuuspoliittinen ohjelmapaperi. Strategiassa herättää huomiota se, ettei siinä juuri käsitellä kaivosalan yhteiskuntavastuuta ja suhdetta paikallistason toimijoihin ja yhteisöihin.

Paikallisina tulevaisuuden haasteina mainitaan lupa-asioiden monimutkaistuminen, prosessien pitkittyminen ja muun maankäytön asettamat rajoitukset. Strategiassa mainitaan siis lähinnä muiden asettamia “esteitä”, ei niinkään kaivosalan omia vastuita suhteessa muihin.

Strategiassa ehdotetaan, että kaivostoiminnan yleistä hyväksyttävyyttä ja imagoa tulisi parantaa. Johtopäätöksenä todetaan, että olisi luotava yhteistyö- ja toimintamalleja paikallisten asukkaiden, yritysten ja viranomaisten kesken turvaamaan kestävää hyvinvointia kaivannaistoiminnan koko elinkaaren ajalle. Näkökulman tärkeys on vähitellen konkretisoitunut monille.

Globaalin kaivosjätin Rio Tinton johtaja David Klingner totesi jo vuonna 2002, että kaivosalalla on globaalia realismia hoitaa suhteita paikallisyhteisöihin ja kansalaisjärjestöihin samalla ammattimaisella tavalla kuin muitakin liiketoiminnan ulottuvuuksia. Tässä keskustelussa Suomi on jäljessä.

Voimme kuitenkin ottaa muut kiinni. Suomalainen kaivosala pyrkii ympäristöteknisen osaamisen viejäksi. Siihen kannattaisi sisällyttää myös alan yhteiskuntavastuun vankka osaaminen.

Globaalisti kaivosalan mainetta painavat vanhat synnit. Ala joutuu osoittamaan vastuullisuutensa hyvin aktiivisesti. Kansainväliset toimijat, kuten rahoittajat, osakkeenomistajat ja kansalaisjärjestöt, seuraavat yhä tarkemmin sitä, miten vastuuta kannetaan ympäristöhaitoista, alkuperäiskansoista tai työturvallisuudesta. Myönteinen maine kasvaa, jos yhtiöt pystyvät osoittamaan toiminnastaan aitoa hyötyä paikallisesti.

Paikallisen ja yhteiskunnallisen hyväksynnän saavuttamisessa kysymys on paitsi kansainvälisten kaivosyhtiöiden omista käytännöistä myös siitä, miten suomalainen kaivosala yleisesti suhtautuu näihin kysymyksiin. Tarvitsemme asiantuntijoiden ja konsulttien koulutusta muun muassa vuorovaikutuksen ja sosiaalisten vaikutusten arvioinnin käytäntöihin. Myös johtaviin asemiin tulevien kaivosinsinöörien olisi ymmärrettävä tämä puoli kaivosalasta.

Kaivosalalla tulisi käsittää, että yhteiskuntavastuun käytännöt eivät pelasta kaivosyhtiöitä kritiikiltä. Jatkuvasti kysytään, millä tavoin kaivosyhtiö edustaa kestävää kehitystä ja miksi haittoja syntyy. Taito käsitellä konflikteja on siis olennaista.

Asetelmat ovat monimutkaiset myös muille toimijoille. Kuntien päättäjät ovat puristuksissa kaivosyhtiöiden, ympäristöviranomaisten ja asukkaiden toiveiden välissä. Asukkaat ja alueen muut elinkeinot joutuvat puolestaan pohtimaan suhtautumistaan kaivostoiminnan tarjoamiin mahdollisuuksiin ja riskeihin.

Suomen kaivosbuumi on niin tuore, että sen tuomiin haittoihin aletaan havahtua vähitellen toden teolla. Tähän asti on toivottu parasta ja iloittu siitä, että taantuvien alueiden taloudet saavat piristysruiskeita.

Talvivaara on poikkeustapaus mutta samalla ehkä tyypillinen esimerkki siitä, mitä voimme odottaa muuallakin: paikalliset heräävät ongelmiin, kun toiminta käynnistyy, ja hajut, vesistöhaitat tai maiseman muutokset koetaan konkreettisesti. Kaivosyhtiöiden varsinainen tulikoe on siinä, kuinka ongelmatilanteet hoidetaan. Silloin kysytään, oppiiko vanhan koulukunnan kaivosjohtaja nöyryyttä paikallisten edessä.

Kolumnin kirjoittaja Rauno Sairinen on ympäristöpolitiikan professori Itä-Suomen yliopistossa. Teksti on alunperin julkaistu Helsingin Sanomissa 10.3.2012 Vieraskynä-kirjoituksena.

Gaia järjestää 21.3. Helsingissä “Vastuullisen kaivosalan tekijät” -aamiaisseminaarin yhdessä vastuullisen yritystoiminnan verkosto FiBS:in kanssa.

Share article:

Twitter Facebook LinkedIn

Subscribe to Gaia Telegraph

Join our mailing list to catch the latest news and insights on sustainable business solutions!

Subscribe

By subscribing, you give us the permission to store the submitted information and to send you our newsletters. Your information will be kept safe and used only by Gaia.